Kamerakynäpedagogiikka – haastattelussa Ismo Kiesiläinen

Digitalisaation myötä teknologian käyttö opetuksessa on lisääntynyt. Opettajat omaksuvat nopeasti erilaisia ohjelmia opetus tarkoitukseen. Kännykkäkameran käyttö opetuksessa on tuore menetelmä, joka tuo teknologian osaksi oppimisprosessia.

Kamerakynäpedagogiikka on työskentelytapa, jossa oppilas käyttää esimerkiksi omaa kännykän kameraa oppimisvälineenä – ihan niin kuin kynää. Kamerakynän käsite tulee elokuvahistoriasta. Menetelmän tausta-ajatuksena on, että jos jonkin voi tehdä kynällä, sen voi tehdä myös kameralla. Ismo Kiesiläinen, mediapedagogi ja toimittaja, on kirjoittanut aiheesta kirjan: Kamerakynän pedagogiikka, opettajan käsikirja. Vaikka kamerakynäpedagogiikka ei liity mihinkään oppiaineeseen suoraa, työskentelytapa toimii erityisen hyvin matemaattisten aineiden opetuksessa ja oppimisessa. Haastattelin Kiesiläistä ja kysyin, miten mallia voi käytännössä soveltaa matemaattisten aineiden opetuksessa, ja miten se vastaa opettajien ennakkoluuloihin.

Kamerakynätehtävissä ideana on yleensä merkityksien luominen uudelleen sekä tiedon tuottaminen itselleen ja muille. Yleensä sekä kuvatessa että katsomisessa tapahtuu ajattelua ja oppimista. Tehtävien tekeminen on helppoa, sillä kaikki osaavat käyttää puhelimen kameraa. Videot ovat yleensä kertakäyttöisiä ja katsotaan heti tehtävän suorittamisen jälkeen. Kestoltaan ne voivat olla kymmenen sekuntia, minuutin tai jotain siltä väliltä riippuen opettajan antamista ohjeista. Oppilas voi kuvata videon niin monta kertaa kuin haluaa, ja näin arvioida tehtävän suorittamisen aikana myös itseään. Editointia ei myöskään tarvita, kun video kuvataan yhdellä otoksella oppimistarkoitukseen.

”Hyvä käytännön esimerkki voisi olla toisen asteen yhtälö. Oppilaat kuvaavat pareittain ryhmissä videotutoriaalin, jossa he ratkaisevat toiseen asteen yhtälön vaiheittain. Samaan aikaan selostetaan, mitä videossa tapahtuu. Kuvaamisen jälkeen video näytetään toisille ryhmille. Oppiminen tapahtuu siinä, että oppiminen joudutaan jäsentämään osiin, vaiheiden tekeminen on tässä tehtävässä se juttu”, Kiesiläinen selostaa.

”Kirjoitustehtävässä oppilas kysyy kuinka pitkä tehtävän pitää olla, kun taas kuvaustehtävässä oppilas kysyy kuinka pitkä video saa olla.”

Kamerakynäpedagogiikassa on soveltamisvaraa todella paljon – eniten alakoulussa. Kiesiläinen kertoo välttävänsä sanaa ”menetelmä” asiayhteydessä, koska kokee kyseessä olevan enemmänkin ”malli”, jota opettajat voivat käyttää miten haluavat oman pedagogiikan puitteissa.

Matemaattisissa oppiaineissa tehtävät ovat usein pulmatehtäviä. Esimerkiksi fysiikassa Newtonin lakeja opeteltaessa, voitaisiin niiden läpikäynnin jälkeen jakaa luokka kahden hengen ryhmiin. Ryhmät saavat valita yhden lain, joka heidän on havainnollistettava ilman selostusta viedolla. Kuvaamisen jälkeen muu ryhmä yrittää arvata, mikä Newtonin laki videossa on. Tehtävä on sopivan haasteellinen, sillä videolla saattaa näkyä kaikki lait yhtä aikaa – oppilaiden on arvattava mikä niistä on pääosassa.

Vaikka pulmatehtävät ovat tavallisia, myös tutoriaalit ja muut tehtävät ovat mahdollisia matemaattisissa aineissa. Kiesiläinen kertoo hyvän esimerkin pinta-alan mittaamistehtävästä: ”Siinä voi oikeasti näyttää videon avulla, että miten pinta-ala mitataan ja lasketaan. Tärkeää on, ettei videon tekemisen jälkeen sitä vain katsota ja taputeta perään. Tällä tavoin hyvä video menee hukkaan. Tarkoituksena on, että katsojat ajattelevat myös. Katsoja voi esimerkiksi selostaa vaihe vaiheelta, mitä videossa tapahtuu.”

Kiesiläisen kertomat esimerkit kuulostavat mielestäni toimivilta. Olen kuitenkin hieman ennakkoluuloinen menetelmän näppäryydestä, vaikka se monipuolinen onkin. Eikö tehtävien tekemiseen mene kauhean kauan aikaa? Miten voidaan varmistaa, että oppilaat oikeasti tekevät ne eivätkä harhaudu touhuamaan puhelimillaan kaikkea muuta? Kiesiläinen selittää, että tähän on olemassa ratkaisu. Opettajan on annettava yksinkertainen, mutta tarpeeksi haastava tehtävä sekä tarpeeksi vähän aikaa sen tekemiseksi. Kamerakynätehtävien työskentelyn perus moodi on nopeiden tehtävien tekeminen, jotka ovat tarpeeksi yksinkertaisia muodoltaan. Oppilaat eivät ehdi näin tehtävän lisäksi tekemään mitään muuta. ”Monesti ajatellaan, että puhelin on ärsyke, joka häiritsee oppimista. Kamerakynäpedagogiikka näyttää, että puhelin voi olla myös tehokas ja toimiva apuväline. Oppimista tapahtuu ja vieläpä hauskalla tavalla.”

Opettajalta kamerakynäpedagogiikka kuitenkin vaatii ennakkovalmistelua ja suunnittelua kaikesta helppoudestaan huolimatta. Toisaalta ei sen enempää kuin muutkaan ajatuksella järjestetyt harjoitukset tai kokeet. Kysyin Kiesiläiseltä, mitä opettajan täytyy miettiä etukäteen ennen tehtävän antoa. Kiesilä luetteli neljä vaihetta, jotka ovat suunnittelun kannalta oleellisia:

1. Opettajan on annettava aikaraja videolle ja täsmällinen tavoite.
2. Lisäksi on kerrottava, mihin mennessä tehtävä pitää saada valmiiksi.
3. Ohjeiden annon jälkeen, on kerrottava etukäteen katseluvaiheen tehtävä.
4. Loppu on hyvin vapaata. Oppilailla on valta päättää, miten he tehtävän tekevät.

Monesti oppilaiden saattaa olla vaikea ilmaista itseään sanoin paperille kirjoittamalla. Kamerakynätehtävät mahdollistavat ilmaisemisen muulla tavalla. Kiesiläisen mukaan olennainen ero edellä mainittujen esimerkkien kaltaisten tehtävien välillä kuvatessa ja kirjoittaessa on se, että kuvatessa ajattelu saadaan aikaan miettiessä, miten videon sisältö tiivistetään annettuun sekunti tai minuutti määrään. ”Kuvaaminen on myös hauska ja helppo tapa ilmaista havaintoja ympärillä olevasta maailmasta. Kouluissa tuttu tilanne opettajalle on, että kirjoitustehtävässä oppilas kysyy kuinka pitkä tehtävän pitää olla, kun taas kuvaustehtävässä oppilas kysyy kuinka pitkä video saa olla”, Kiesiläinen kertoo.

Kiesiläinen on pitänyt koulutuksia opettajille ympäri Suomea. Kirjaan on koottu opettajien antamaa palautetta, mutta toistaiseksi tutkimusta kamerakynämenetelmän hyödystä oppimisessa ei ole vielä tehty. ”Palaute on kuitenkin ollut positiivista ja otannan kannalta luotettavaa. Videokuvaamisen hyödystä opetuksessa puolestaan taas on tehty jonkin verran yleisempää tutkimusta”, Kiesiläinen huomauttaa. Hän on menossa vielä samana päivänä pitämään koulutusta kielten opettajille. Rakenne koulutuksissa pysyy aineesta riippumatta kuitenkin suhteellisen samana. Koulutukset ovat yleensä parin tunnin mittaisia, joissa opettajat tekevät toiminnallisia tehtäviä. Näin opettajat pääsevät kokemaan käytännössä sen, että tehtävissä joutuu oikeasti ajatella. Jos koulutuksissa jää tehtävien tekemisen lisäksi aikaa, niin toinen osa käytetään esimerkkitehtävien suunnitteluun ja ideointiin. Tehtäviä tekemällä ja suunnittelemalla ennakkoluulot yleensä lähtevät opettajilta. ”Suurin ennakkoluulo liittyy siihen, että videokuvaamisen pelätään olevan vaikeaa ja haastavaa, koska opettajille tyrkytetään jatkuvasti paljon vaikeita opetusvälineitä ja menetelmiä. Kamerakynäpedagogiikan ideana kuitenkin on, että se on helppoa, hauskaa eikä vie pois opettajalta omaa pedagogista luovuutta.”

Lisätietoja kamerakynäpedagogiikasta: http://www.kamerakyna.fi/

Aloituskuva: Julian Hochgesang / Unsplash